Mielenterveyspalveluiden kehittäminen

Yhdistys osallistuu alueen mielenterveyspalveluiden kehittämiseen osallistumalla erilaisiin kehittämishankkeisiin ja työryhmiin. Yhdistys on m.m. mukana Vaasan kaupungin mielenterveyspalveluiden johtoryhmässä, jonka tehtävänä on valvoa Vaasan kaupungin mielenterveysstrategian toteutumista. Yhdistys on myös mukana Välittäjähankkeen K2- ja K5-alueen ohjausryhmässä, joka on mielenterveyspalveluiden kehittämishanke.

Vaasan kaupungin johtoryhmässä yhdistyksen toimesta tehtyjä alotteita:

1. Mielenterveysasema Horisontissa olisi mukana toiminnassa kokemusasiantuntija, joka voisi tavata asiakkaita ja osallistua hoidon kehittämiseen yhdessä henkilökunnan kanssa.

2. Kokemusasiantuntijat ja potilasyhdistyksen vertaistukihenkilöt voisivat kouluttaa henkilökuntaa Horisontissa, Mielenterveystoimistossa ja Huutoniemen sairaalassa (kertoa kokemuksiaan sairaudesta ja paranemisesta, potilasnäkökulmasta käsin, ns. kokemuskoulutusta).
3. Vertaistukihenkilöt ja kokemusasiantuntijat voisivat tulla kertomaan kokemuksistaan potilasryhmille (esim. Horisontti, Mielenterveystoimisto, Huutoniemen sairaala) ja myös vetää, vaikka yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa, vertaistukiryhmiä.
4. Kokemusasiantuntijat voisivat osallistua työryhmiin ja yhdessä psykiatrien kanssa miettiä psykiatrisen hoidon kehittämistä ( Seinäjoen mallin mukaan, esim psykoosityöryhmä, masennustyöryhmä).
Yhdistys yrittää myös kehittää yhteistyötä Huutoniemen sairaalan kanssa. Sairaalalle tehdyt ehdotukset vertaistukityön kehittämisestä:
1. Yhdistys voisi tarjota potilaille uloskirjoituksen jälkeen yhteisön ja vertaistukeä, jotta potilaat eivät jäisi ”tyhjän päälle”.
2. Yhdistyksestä voisi joku käydä osastoilla, esimerkiksi joka toinen kuukausi, infoamassa potilaille ja henkilökunnalle yhdistyksen olemassaolosta.
3. Yhdistyksen kokemuskouluttajat ja vertaistukihenkilöt voisivat vierailla osastoilla ja kertoa potilaille ja hoitajille oman tarinansa mielenterveysongelmista selviämisestä ja paranemisesta, n.s. kokemuskoulutusta.
4. Yhdistyksen vertaistukihekilöt voisivat vetää sairaalassa, vaikka yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa, vertaistukiryhmiä.
          *****************************************************
Huutoniemen hoidon kehittämiseksi on kirjoitettu seuraava lyhyt raportti, joka on lähetetty Huutoniemen henkilökunnalle sekä Vaasan keskussairalan psykiatrian neuvottelukunnalle. Raportti perustuu haastatteluihin ja keskusteluihin joita on käyty Huutoniemellä viime vuosien aikana hoidettujen potilaiden kanssa.
Hoito Huutoniemellä – potilaan näkemys

Tämä raportti potilaiden näkemyksestä Huutoniemen sairaalan hoidosta (keväällä 2012) on tehty kriittisestä näkökulmasta. Tässä nostetaan esiin asioita jotka potilaiden mielestä eivät toimi ja asioita mitä hoidossa tulisi muuttaa ja kehittää. Suuri osa hoidosta Huutoniemen sairaalassa toimii erinomaisesti, monet potilaista ovat tyytyväisiä ja enemmistö hoitajista ovat motivoituneita työssään. Toivon mukaan tämä seikka ei unohdu vaikka tämä raportointi keskittyy hoidon negatiivisiin puoliin.

Kun entiset potilaat ovat arvioineet hoitoa joissain maan muissa hoitolaitoksissa, on ilmennyt että monet potilaat kokevat että heihin ei ole aina suhtauduttu kunnioittavasti, ja että he eivät ole voineet vaikuttaa omaan hoitoonsa. Usein on koettu että potilaita kohdellaan kuin alaikäisiä ja että osastoilla on turhan paljon sääntöjä ja kieltoja joilla ei ole pohjaa. Potilaat kokevat myös että osastohoitoon kuuluu hyvin vähän sellaista minkä he itse mieltäisivät hoidoksi (esim. keskustelut terapeutin kanssa) ja että sairaalajakson aikana enimmäkseen istutaan odottelemassa eikä mitään tapahdu. Nämä ongelmat näyttävät olevat aika yleismaailmallisia suuressa osassa maan psykiatria sairaaloita, ja myös Huutoniemen sairaalassa.

Keskusteluissa potilaiden kanssa, joita on hoidettu Huutoniemen sairaalassa, on tullut esiin että potilaat usein kokevat että heillä ei ole sananvaltaa omassa hoidossaan. Monet potilaat, varsinkin tahdonvastaisessa hoidossa olevat, kokevat että lääkäri tekee kaikki hoitoa koskevat ratkaisut, kuuntelematta potilasta. Suurimmalla osalla potilaista ei ole tietoa oikeuksistaan, kuten esimerkiksi että tahdonvastaisen hoidon kriteerit on määritelty laissa ja että lääkäri ei voi omavaltaisesti tehdä näitä päätöksiä. Jotkut potilaat ovat kertoneet että heidän on sallittu olla vapaaehtoisessa hoidossa, mutta uhan alla että jos he aikovat uloskirjoittautua heidät laitetaan tahdonvastaiseen hoitoon. Potilailla ei ole tietoa siitä, että pakkohoito tulee lopettaa heti kun pakkohoidon kriteerit eivät enää täyty, ja että heillä on silloin oikeus uloskirjoittautua koska vain. Tähän epäkohtaan voisi saada muutosta jos potilaille ja omaisille annettaisiin tietoa heidän oikeuksistaan sairaalahoidon aikana.

Monet potilaat kokevat mös että he eivät voi olla “oma itsensä” osastoilla. Masentunut potilas ehkä kokee että häntä auttaa enemmän se, että hän voi kriisin aikana vain nukkua ja että hänestä huoleh-ditaan empaattisella tavalla, sen sijaan että hänet puoliväkisin patistetaan aktiviteetteihin. Maaninen potilas ehkä voi paremmin siitä, että hän saa puhua loputtomasti, tanssia ja olla energinen sen sijaan että hänet turrutetaan rauhoittavilla lääkkeillä. Monet potilaat kokevat että he voisivat paremmin jos he saisivat rauhassa käydä läpi kriisinsä, jos sille annettaisiin enemmän aikaa. Vaikuttaa siltä että osastoilla potilaita ehkä tiedostamatta painostetaan, joskus hyvinkin töykein ja komentelevin sanoin, mahdollisimman nopeasti palaamaan “normaalitilaan”, ja tämä voi johtaa siihen että potilas tuntee itsensä väärinkohdelluksi ja voi jopa johtaa tilanteisiin jossa potilaasta tulee aggressiivinen. Tämä vuorostaan voi johtaa pakkotoimiin, kuten injisoimiseen ja eristämiseen, ja monet potilaat tuntevat siksi että he eivät uskalla näyttää tunteita, kuten itkeä tai suuttua, kun he ovat osastohoidossa. Paranemisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää että potilaat voisivat ilmaista iteään ja tunteitaan ja että henkilökunta hyväksyy nämä tunneilmaukset, sen sijaan että potilailta vaaditaan että he “käyttäytyvät”. On monia nuoria potilaita jotka kokevat että heihin kohdistuva paine tietynlaiseen käyttäytymiseen osastohoidon aikana on johtanut siithen että he ovat “kadottaneet itsensä”.

Suljetuilla osastoilla on paljon sääntöjä ja kieltoja joita ei aina koeta perustelluiksi. Yöllä potilas ei saa jutella ahdistuksestaan henkilökunnan kanssa, vaan hänet komennetaan nukkumaan, mikä ei lievitä ahdistusta. Monet potilaat kokevat että henkilökunnan mielestä heiltä puuttuu kyky tehdä omia päätöksiä ja että potilaita kohdellaan kuin lapsia. Henkilökunnan keskuudessa esiintyy myös vallan väärinkäyttöä, niinkuin kaikissa psykiatrisissa sairaaloissa, ja tällä voi tietenkin olla tuhoisa vaikutus potilaan tilaan. Monet potilaat, varsinkin pakkohoidossa olevat, kokevat että henkilökunnalla on valta kohdella heitä miten vain ja tämä myötävaikuttaa siihen että potilaat eivät tunne oloaan osastolla turvalliseksi. Tahdonvastainen hoito on usein traumaattista potilaalle vaikka siihen ei liittyisi mitään pakkokeinoja, nimenomaan siksi että potilas tuntee että häneltä on viety oikeus itse ohjata omaa elämäänsä ja että hän on täysin hoitohenkilökunnan armoilla, mikä on hyvin nöyryyttävä kokemus. Tämän takia tahdonvastaista hoitoa saakin lain mukaan käyttää vain silloin kun potilas on psykoottinen, mutta käytännössä tahdonvastaista hoitoa jatketaan usein vielä kauan sen jälkeen kun psykoositila on mennyt ohi. Potilaan kokemus siitä että hänellä ei ole sananvaltaa johtaa silloin usein myös siihen että luottamus potilaan ja hoitohenkilökunnan väliltä puuttuu, mikä ei edistä potilaan paranemista.

Pakon käyttö hoidossa on suuri ongelma kaikissa maan psykiatrisissa sairaaloissa, myös Huutoniemen sairaalassa. Potilaita on injisoitu väkisin kun he eivät ole halunneet ottaa lääkkeitä, kun he ovat uhmanneet tiettyjä sääntöjä (kuten että yöllä täytyy nukkua) tai kun he ovat olleet hyvin maanisessa tilassa. Injisoimisia ja eristämisiä tapahtuu siis silloinkin kun potilas ei ole aggressiivinen. Potilas joka vain sanallisesti uhkaa väkivallalla, voidaan heti injisoida sen sijaan että tilanne yritettäisiin ratkaista paremmalla tavalla. Henkilökunnalta puuttuu suurelta osin dialogiset työkalut joilla vältettäisiin pakkotoimenpiteisiin johtavia tilanteita, ja kynnys pakkotoimenpiteiden käyttämiselle on melko matala. Pakkotoimenpiteet ovat useimmiten äärimmäisen traumatisoivia potilaille ja johtavat myös luultavasti siihen että potilaalla ei enää ole luottamusta hoitoon ja hoitajiin, joten olisi hyvin tärkeää että pakkotoimenpiteet saataisiin vähenemään Huutoniemen sairaalassa.

Eräs Huutoniemen sairaalan ongelma on eripuraisuus lääkäreiden välillä, ja tästä on joskus koitunut ikäviä seurauksia potilaille, kun eri lääkärit tekevät toisistaan hyvinkin poikkeavia päätöksiä koskien yksittäisten potilaiden hoitoa, sen sijaan että toimisivat yhteistyössä. Huono työilmapiiri ehkä myös myötävaikuttaa siihen että uusien lääkäreiden rekrytoiminen on vaikeaa, ja tästä kärsivät tietenkin myös potilaat.

Useimmat potilaat kokevat että he saavat tärkeää tukea muilta potilailta, ja usein tämä tuki voi tuntua tärkeämmältä kuin hoitohenkilökunnalta saatu tuki. Monet potilaat kokevat myös että he ovat saanet hyvää kohtelua osastoilla olleilta opiskelijoilta, joilla usein on empaattinen ja välitön asenne potilaisiin. Yleisesti ottaen potilaat toivovat dialogisempaa ja empaattisempaa vuorovaikutusta vakituisen hoitohenkilökunnan kanssa, ja että hoitajilla olisi aikaa keskustella potilaiden kanssa.

Saattaa olla että tässä mainitut ongelmakohdat hoidossa eivät ole hoitohenkilökunnan tiedossa. Tämä voi johtua siitä että monet potilaat eivät halua ilmaista kritiikkiä hoitoa kohtaan jotta se ei vaikuttaisi negatiivisesti heidän omaan hoitoonsa. Monet potilaat kokevat myös että heidän kritiikkiään ei oteta vakavasti ja että se ei kuitenkaan johda muutokseen. On kuitenkin valitettavasti olemassa aivan liian suuri määrä potilaita jotka kokevat että he eivät ole hoitojakson aikana Huutoniemen sairaalassa saaneet sellaista hoitoa kun he olisivat tarvinneet, ja että hoito on jopa pahentanut heidän vointiaan. Olisi tärkeää että näiden potilaiden näkemykset otettaisiin tosissaan. Potilaiden ja hoitohenkilökunnan välinen luottamuspula on tänä päivänä ehkä suurin ongelma psykiatrisessa hoidossa. Potilaiden itsemääräämisoikeutta lisäämällä myös luottamus potilaiden ja hoitohenkilökunnan välillä lisääntyisi. Hoitoa Huutoniemen sairaalassa voisi kehittää jos sairaalasta käsin käytäisiin jatkuvaa avointa dialogia nykyisten ja entisten potilaiden kanssa kehittämistarpeista.

Monet tämän päivän psykiatrisen hoidon ongelmista juontavat juurensa entisajan auktoritatiivisesta hoitokulttuurista, jossa potilaan rooli oli olla passiivinen ja vastaanottaa hoitoa. Vaatii suurta työtä modernisoida hoito vastaamaan tämän päivän potilaiden tarpeita, jossa potilas haluaa ottaa aktiivisen roolin oman hoitonsa suunnittelussa. Tuntuu ilahduttavalta että potilaiden näkemykset ja ehdotukset hoidon parantamiseksi on otettu hyvin vastaan Huutoniemen sairaalassa ja että on ilmaistu kiinnostusta kehittää hoitoa paremmin vastaamaan potilaiden tarpeita.